Kankkujen kertomaa

0
SAMPSA HAKALA

Vietimme juhannusta taas Tallinnassa ja tein virheen, kun kävin aattolöylyissä Tallinnan vanhimmassa edelleen toimivassa yleisessä saunassa.
Vuonna 1882 ensilöylynsä antaneeseen Tallinna saun -nimiseen kiuaskeskeiseen rentoutusrakennukseen oli helppo siirtyä Vanhastakaupungista, sillä se sijaitsee ihan ratikkapysäkin vieressä. Saunominen piti maksaa päivystävälle saunaisännälle käteisellä, ja se maksoi 12 euroa. Naiset saunovat omassa osastossaan, ja heidän lippunsa näytti ehkä tasa-arvon vuoksi olevan kaksi euroa halvempi. Isäntä luovutti avaimen numeroituun pukukaappiin, joka löytyi helposti, ja lukkokin toimi kuin vastarasvattu.
Pukuhuoneessa oli kantapeikkoja varten vitriinikaappi, joka oli täynnä oluttuoppeja sekä näkäräislaseja. Sen lähellä istui kaksi vilkkaasti viroksi keskustellutta miestä, joilla oli eväänä olutta ja suolaeväkästä. Iski annoskateus, ja olisi se kalakin varmaan maistunut.
Virheeni tapahtui löylyhuoneessa. Alkuiltapäivästä paikalla oli vain muutama saunoja, ja löylyhuone oli sinne astuessani tyhjä, joten kukaan ei päässyt todistamaan erhettä. Nousin pokkana suoraan nelitasoisten lauteiden piippuhyllylle. Asettelin peflettini lauteille ja painoin puuta. Tajuntaan tuli noin kymmenessä sekunnissa tieto siitä, että normaalivahvuinen laudeliina oli aivan liian heppoinen niihin olosuhteisiin. Tuntui kuin lauteet olisivat olleet tulessa. Takapuoli aneli armoa, jolloin huomasin löylymittarin: rapiat 120 astetta. Löylykauhaa ja -kiulua ei näkynyt missään, eikä niille olisi kyllä ollut käyttöäkään. Kuumuus ei ollut kuivaa, vaan hiki alkoi virrata nopeasti. Ensivierailu saunan puolella jäi lyhyeksi, kun noudatin kankkureseptorien käskyä poistua tilasta ja sassiin. Vasta nyt ymmärsin, miksi pesuhuoneen puolella oli vino pino puisia peflettejä.
Vilvoittelutauolla osasin sen verran viroa, että kysyin suolakalakaksikolta oluen mahdollisuutta. Toinen heistä vastasi aika sujuvalla suomella, että saunamestari myy. Johan alkoi maistua entistä enemmän juhannukselta.
Toinen löylyttelykerta sujui mukavammin, kun asettelin puupefletin lauteiden ja kangaspefletin väliin ja nousin jo kokeneena vierailijana kolmannelle laudetasolle.

KOTIMAISEMISSA kesän miellyttävin kulttuurikokemus tähän asti oli yhdessä Suomen itsevarmimmista kunnista keskiviikkona jammailtu Kivisali-Jazz. Sekä puitteet että musiikki olivat liikenteenohjauksesta salin kattoparruihin asti erittäin orippääläisiä: kun tehdään, niin tehdään jykevästi ja kunnolla eikä hiukan sinnepäin.
Kvintetissä rumpuja soitti Erkki Liikanen, 81. Mahtaakohan hän noudattaa samaa ruokavaliota kuin Katri Helena, Eini ja Maarit? Askel nousi lavalle kevyesti, äänessä ei ollut iäkkään heikkoutta, rytmi ei soutanut ja tukkaakin näytti olevan edelleen paljon keskimääräistä ja -ikäistä suomalaisukkoa enemmän.
Saksofonisti Pekka Toivasen ja kontrabasisti Wade Mikkolan livetaidot olivat tuttuja jo Forssan Tyykijazzeista. Kanadalainen pianisti ja kornetisti Alan Matheson oli uusi vakuuttava tuttavuus. Lavan karismakattauksen täydensi laulutekniikat taitava Charlotta Kerbs, joka tulkitsi ikivihreitä vastustamattoman vahvasti ja viehättävästi.

Sampsa Hakala