Lapsuuden sankareille

0
TS/BEN SERLO

Kirjoitan tätä tekstiä 8.7. alkuillasta. PMMP:n Ruisrock-keikka on päättynyt vain vajaa vuorokausi sitten. Kyseessä oli yhtyeen kesän toinen paluukeikka, yksi niistä odotetuista – yhtye oli keikkaillut viimeksi vuonna 2013. En ollut ainut, joka oli odottanut paluukeikkoja – ihmismassa selkäni takana oli valtava.

Korvatulpat lojuvat nyt eteisen pöydällä, festarikassi on vielä purkamatta, kengissä on hiekkaa. Jaloissa tuntuu, että on seissyt koko edellisen päivän. Uni ei yöllä tullut, vaikka festaripäivä oli ollut raskas.

PMMP:n musiikki on kiinteä osa elämäni soundtrackia ja kattaa koko nuoruuteni tunnekirjon. Kappaleissa on koko väripaletti riemunkeltaisesta mustelmanharmaaseen. Veikkaan, että aika moni lukija osaa nimetä esiintyjän tai esiintyjiä, jonka tuotanto edustaa sitä samaa mitä PMMP minulle, joka elin kiihkeää nuoruuttani 2010-luvun molemmin puolin.

Juuri tuo ajoitus on avainasemassa. Tutkimusten mukaan ihmisen koko elämän tärkeimpiin levyihin lukeutuvat juuri ne, joita hän on kuunnellut teini-iässä. Samoja kappaleita jaksaa kuunnella vuosikymmentenkin kuluttua, ja aina ne vain kuulostavat hyviltä, ovat samaan aikaan tuoreita ja ajattomia. Siinä missä äitini tanssi nuoruusvuosinaan ABBAn tahtiin, minä jorasin Rusketusraitoja ja lauloin kurkku suorana mukana eilen Ruisrockin Niittylavan edessä aivan kuin kappaleen ilmestymisestä ei olisi tullut viime vuonna kuluneeksi 20 vuotta. En ollut tunnetilojeni kanssa yksin. Yleisössä vallitsi sanaton yhteisymmärrys, aika moni muukin oli tainnut nauraa nauruja ja itkeä itkuja niiden kappaleiden tahtiin. Siellä saattoi todella ymmärtää, mitä sukupolvikokemus tarkoittaa.

Edelleen muistan, millaista oli odottaa oman suosikin uutta albumijulkaisua ja astella muinaiseen Loimaan Musiikkiin jännitellen, olisiko levy jo saapunut valikoimiin heti julkaisupäivänä, ja kyllä ne yleensä olivat. Oli ihanaa ja vähän pelottavaakin odottaa uuden levyn ensitahteja, kun kiekko pyörähti käyntiin, ja plärätä samalla sanoitusvihkoa.

Joistain noista levyistä tuli oman musiikkimaun betoniperustuksia. Jollain lailla tärkeimmät levyt ovat vaikuttaneet jopa persoonaan: kun olen saanut muusikoilta sanat omiin elämäntilanteisiin ja tunteisiin, on osannut paremmin ilmaista itseään, vaikka sitten vain itselleen. Vaikeina hetkinä voi edelleen palata vanhoihin suosikkeihin, niissä on myös turva. Musiikki ylipäätään auttaa käsittelemään ja liennyttämään epämukavia tunteita.

Lapseni tulevat aikaan löytämään oman ABBAnsa, oman PMMP:nsä. Se voi olla jotain, mitä minä en käsitä, niin kuin hekään eivät käsitä minun musiikkimakuani. Mutta sehän kuuluu asiaan. Tärkeintä on musiikin merkitys yksilölle itselleen. Ei sitä tarvitse aina osata sanoittaa, riittää kun sen tuntee.

Mira Kreivilä