Kesä on uutisköyhää aikaa. Poliitikot ovat lomalla, kansa lomailee ja toimittajien pitää koko ajan kirjoittaa juttuja. Kesäkeskusteluissa on vilkkunut hauskoja sanoja: perhesyyt, kännykkä, rakas vaimo, koululaisen perusoikeudet, suhde, vatvominen ja Kaikkosen kas.
Minua kiinnosti ja kiinnostaa eniten kiista lasten ja nuorten kännykän käytöstä. Olen yhden viestimiehen, yhden lukiolaisen, yhden yläkoululaisen ja yhden alakoululaisen isoäiti ja entinen opettaja.
Ennen koulujen alkua opetushallitus suositteli, että koulut kieltävät kännykän häiritsevän käytön oppitunneilla. Tämä on mahdollista tehdä täydentämällä tai korjaamalla koulun järjestyssääntöjä. Hallitusohjelmaan on kirjattu suunnitelma puuttua koululaisten häiritsevään kännykän käyttöön lainsäädäntömuutoksilla. Tätä asiaa on valmisteltu yli vuosi.
Kesällä suunnitelmista alkoi kiivas keskustelu. Lehdet haastattelivat lukuisia asiantuntijoita. Mielipidesivut täyttyivät raivoisista kannanotoista puolesta ja vastaan.
Riemastuin, kun Ben Zyskowicz otti kantaa HS:n mielipidekirjoituksessa (3.8.). ”Puhelimen käyttö koulussa ei ole perusoikeus” oli otsikko. Rajoituksilla ei hänen mukaansa rikota koululaisen omaisuudensuojaa, yksityiselämänsuojaa eikä sananvapautta. Hänestä tällaiset väitteet ovat naurettavia.
Mitä tekevät aikuiset kännykkänsä kanssa? Osa heistä on täysin koukussa puhelimeensa, mutta kuitenkin he vaativat lapsia ja nuoria luopumaan kännykästään koulussa. Miksi?
Olin Parolannummella Panssariprikaatin valatilaisuudessa. Tilaisuus oli juhlava, puheet olivat lyhyitä ja hyviä. Tubettaja Roni Bäck luki valan. Puhelimet soivat. ”Pekka soittaa”, pirisi yhtäkkiä jonkun kännykkä. Kaikkiin puheluihin vastattiin, omia puheluita soitettiin ja puhuttiin niitä näitä koko tilaisuuden ajan. Se kesti suunnilleen yläkoulun tuplatunnin verran.
Mikä oikeus aikuisilla on vaatia rajoituksia lasten ja nuorten kännykän käyttöön, jos he itse arvokkaassa tilaisuudessa eivät pysty sulkemaan puhelintaan? Päteekö vanha sanonta: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon”?
Olen ollut elokuvissa, joissa lähellä istuva aikuinen selaa puhelintaan näytöksen aikana. Nykyään ei uskalla puuttua sellaiseen, kun ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Junassa näen usein, kun lapsi haluaa kysyä jotakin ja jutella. Mitä tekevät äiti ja isä: he selaavat kännykkäänsä. Lapsen kieli ja vuorovaikutustaidot eivät voi kehittyä, jos hänen kanssaan ei keskustella – tutkimustulokset ovat kiistattomia. Huolestuneet lääkärit kohtaavat jopa youtube-englantia hokevia lapsia (HS 26.8.).
Miksi aikuiset vaativat rajoituksia lapsille ja nuorille, kun oma kännykänkäyttö on osalla heistä vastuutonta? Mihin katosi 2010-luvun kännykkäetiketti?
Päivi Nummela
eläkkeellä oleva kauppaopettaja