– Tallennustila on loppumassa.
Tätä viestiä seitsemän vuotta vanha älypuhelimeni on jaksanut toitottaa monesti päivässä viimeisen kuukauden ajan. Laitoin sen äänettömälle.
Sitä ennen olin hiljalleen karsinut ja tuhonnut puhelimestani sovelluksia ja kuvia, jotta tallennustila riittäisi kriittisten toimintojen ylläpitämiseen ja päivityksiin. Enää jäljellä ei ole kuin tärkeimmät, kuten pankin tunnistautumissovellus.
Helpotuksekseni näitä tallennustilailmoituksia ei ole enää tullut aivan viime päivinä. Puhelimenikin luovutti.
Sen sijaan, että olisin yksinkertaisesti käynyt ostamassa uuden puhelimen, olen hiljaa mielessäni analysoinut sitä, miksi olen tietyissä asioissa pohjattoman laiska ja saamaton.
Aiemmin osoitin vastaavaa venkoilua työpuhelimen kohdalla. Saimme uudet puhelimet, mutta jatkoin itsepintaisesti vanhalla kapulalla. Uusi puhelin muistutti olemassaolostaan paketissa työpöydälläni.
Vasta ulkoisen paineen käytyä riittävän suureksi otin uuden puhelimen käyttööni. Siinä vaiheessa se oli pari vuotta vanhaa teknologiaa.
Iän ja huonojen kokemusten karttuessa sitä huomaa muuttuvansa entistä enemmän periaatteen ihmiseksi – joidenkin mielestä huonojen periaatteiden.
Tässä puhelintapauksessa kyse on siitä, etten koe saavani uuden puhelimen hankinnalla ja käyttöönotolla oikein mitään sisältöä ja lisäarvoa elämääni. Se ei yksinkertaisesti kiinnosta. Porkkanaksi ei enää riitä edes se, että pystyisin lataamaan suoratoistosovelluksen eurofutiksen katselua varten.
Kokemus on osoittanut, että kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin vaikkapa autokaupassa. Se uusi auto jaksaa viehättää ehkä viikon pari, sen jälkeen siihen on tottunut niin, ettei eroa vanhaan enää oikein edes huomaa.
Varmaan joidenkin mielestä tiettyä nuukuuttakin tässä on taustalla, mutta minä puhun mieluummin järkivihreydestä. Jos vanha ei ole suoranaisesti rikki, miksi se pitäisi ehdoin tahdoin vaihtaa uuteen.
Olen muuten hartaasti odottanut sitä, että vanha televisio hajoaisi, jotta voisin hankkia isomman. Ei vaan mene rikki, vaikka kuinka toivoo.
Sopivasti viime aikoina on keskusteltu älypuhelinten käytöstä ja niiden vaikutuksista milloin mihinkin.
Jokainen vahdatkoon luuria niin paljon kuin lystää, se ei minuun kuulu. Vain kohdaltani totean, että älypuhelin on mitä tehokkain kapine hajottamaan jo valmiiksi koetuksella olevaa keskittymiskykyä ja johdattamaan rajallisen älyllisen kapasiteetin pois käsillä olevista asioista.
Kun oikein ajattelee, eikö olekin vähän hassua, kuinka me isot ihmiset juoksemme ja elämme tuon pienen kapineen piippausten mukaan – ikään kuin meitä ei olisi edes olemassa ilman sitä?
Ja näin sanoo mies, joka könöttää ison osan työ- ja vapaa-ajastaan tietokoneen ääressä.