” Paavo Kujala on kuvannut minut ristiäisissäni reilut 54 vuotta sitten. Kuvaan ovat päässeet myös vanhempani, isovanhempani ja yksi isoisoäitini. Sittemmin Paavo on kuvannut minut 1-vuotiaana, juuri ripille päässeenä ja ylioppilaaksi kirjoittaneena 35 vuotta sitten. Viimeksi olen päässyt Paavon kuviin, kun anoppini siunattiin 2019 Loimaan kappelissa. Ysiluokkalaisena olin tet-harjoittelijana Paavon valokuvaamossa ja sain ensikosketukseni valokuvien vedostamiseen pimiössä. Vähintään yhtä intensiivisesti Paavo Kujala on ollut mukana monen muunkin loimaalaisperheen elämässä vuosikymmenien ajan.”
Näin lähestyi eräs lukija juttuvinkillä ”monien loimaalaisperheiden elämän käänteiden ikuistajasta” Loimaan Lehden toimitusta, kun uutinen Paavo Kujalan saamasta Loimaa-mitalista ja elämäntyöpalkinnosta julkaistiin ( LL 30.5.2024).
Lasketaanpas vähän. Kun perustaa Loimaalle valokuvaamon 1960-luvun alussa ja kuvaa lapsia, häitä ja hautajaisia, päiväkerho-, päiväkoti- ja koulukuvauksia, rippilapsia ja ylioppilaita siitä saakka, niin tuleehan siitä kuvattavia. Monta sukupolveakin jo.
– Yksistään koulukuvia on kymmeniä tuhansia, Paavo Kujala tuumii ja sanoo, että on monet suvutkin kuvannut jo useaan kertaan.
Laskutoimitusta monimutkaistaa se, että Kuva-Paavo -liikkeitä oli niin Loimaalla, Forssassa ja Huittisissa ja aikanaan Turussakin, mutta eri nimisenä.
– Meillä oli kuvauksia Karkkilassa ja Turussa saakka, hän muistelee, mutta toppuuttelee, että ihan jokainen otos ei sentään kaikissa liikkeissä ollut hänen, sillä yritys työllisti muitakin kuvaajia.
Eikä kuvaaminen pelkkiin ihmisiin ole rajoittunut.
– Teollisuuskuvauksia olen tehnyt ihan alusta saakka, Paavo Kujala sanoo ja kertoo, miten kerrankin jyväskyläläisessä metsässä loimaalaisen Ovakon (nykyinen Nordic Traction) valmistamia kettinkimalleja oli viritetty koneiden pyöriin paikalleen ja niitä sai kuvata tositoimissa talvisessa metsässä.
Kuvauskohteiden lukumäärä vain jatkaa kasvuaan, sillä Paavo Kujala (s. 1938) käy kuvauskeikoilla edelleen. Ne sujuvat rutiinilla jo, kun on oppinut esimerkiksi kirkkojen ja siunauskappelin olosuhteet – millainen valaistus missäkin on ja mihin kohtaan on hyvä mennä kuvaamaan.
Ja miten tehdä itsestään huomaamaton, jottei häiritse tilaisuutta.
– Kerran asiakkaat tulivat liikkeeseen ja ihmettelivät, että mistä nyt saadaan kuvat, kun kuvaaja ei ollut paikalla, vaikka piti. Minä sanoin, että kyllä teidän tilaisuudesta tuossa albumi on, Paavo Kujala kertoo hymyillen.
Lapsia hän on aina tykännyt kuvata ja arvelee vaatimattomasti näiden kuvaamisessa usein onnistuneensakin.
– Aina tulin lasten kanssa kaveriksi ensin. Konttasin ja pallottelin heidän kanssaan ja vasta sitten otettiin kuvia.
Onnistumiseen eivät kaikki vanhemmat silti aina luottaneet.
– Eräät vanhemmat pyysivät, että pitää varata uusi aika, kun ei tule yhtään hymykuvaa. Silloin kuvattiin filmille ja sanoin, että jos nyt katsotaan koevedokset kumminkin ensin.
Niissä lapsi hymyili joka ruudussa ja vanhemmat sanoivat, etteivät käsitä, milloin kuvat oikein otettiin.
– Omat juttuni minulla on, mutta niitä ei paljasteta, hän virnistää kysymykselle hyvien kuvien ottamisen salaisuudesta, mutta suostuu sentään sanomaan, että ”kauhian rento” täytyy olla.
Kuvaajankin.
Kuva-Paavo sijaitsi pitkään Loimaan torin varressa, nyt liike on vajaan kilometrin päässä Turuntiellä ja sitä pyörittää Paavo Kujalan tytär Teija Kivinen.
Loimaan keskustassa liikkeen ikkunassa oli alusta saakka pysyvä näyttely kuvaamossa otetuista kuvista. Kuvattavilta pyydettiin lupa laittaa kuva esille ja kuvia vaihdettiin säännöllisesti.
– Niitä käytiin katsomassa päivällä, illalla ja yöllä. Välillä oli oikein jonoa. Kun sana kiiri, että ikkunassa on uudet kuvat, niin katsojia tuli naapurikunnasta saakka.
Ja katsottavaa riitti.
– Eräänä viikonloppuna aikoinaan oli yhdeksän hääparin kuvaaminen ja meni jo vähän ajatkin sekaisin, mutta siitäkin selvittiin.
Monikymmenvuotisen uran jo tehneen valokuvaajan sydäntä särkee tämän ajan suhtautuminen valokuviin.
– Meillä on sukupolvi, joka ei tule näkemään kuviaan missään ja se on ikävä juttu, hän viittaa tapaan, jossa kyllä kuvataan, mutta kuvat jäävät puhelimiin ja tietokoneille.
Niitä kuvia ei ole missään 20 vuoden päästä, hän arvelee.
– Ainoa konsti on teettää kuvat.
Paavo Kujala ei vierasta digiaikaa, mutta hakee kirjahyllystä jälleen yhden kansion ja sanoo, että eniten hän tykkää näistä. Kansiossa on vanhoja, uskomattoman sävykkäitä mustavalkokuvia.
– Olen miettinyt, että perustaisiko sitä vielä studion ja ryhtyisi ottamaan ihmisistä mustavalkoisia kuvia.
Sitä se työuran alussakin oli, mustavalkoisia kuvia ja käsityötä. Tai no, ihan sen alussa hän oli töissä Martta Aaltosen leipomossa ensin pellin putsaajana ja myöhemmin munkinpaistajana ja taikinan tekijänä, mutta pian hän arveli, että ei hänestä kyllä leipuria iäksi tule.
– Olin vähän aamu-uninenkin, hän sanoo pilke silmäkulmassa.
Hän asui silloin siskonsa tykönä ja sai hänen harrastajakuvaaja-mieheltään opastusta kuvien valmistuksessa. Siskonmies oli myös perhetuttu tunnetun loimaalaisen valokuvaajan Veikko Hulkon kanssa, jolle Paavo Kujala pääsi tekemään kuvia. Kun valokuvaaja itse lähti hiihtämään Lappiin, hän tuurasi ja lisäksi kehitti R-kioskille ihmisten tuomia filmirullia mustavalkokuviksi.
Paavo Kujala on kotoisin Vampulan, Huittisten ja Köyliön rajalta kuusilapsisesta perheestä ja kun kotitila jaettiin, hän sai pienen perinnön.
– Sillä ostin pari autoa, sohvakaluston ja kameran.
Autojen vuokrausbisnes ei kuitenkaan kannattanut, kun kuplavolkkari, Mosse ja Popeda olivat aina rikki ja välillä asiakkaille piti lainata bensarahaakin.
Keväällä 1960 hän sitten otti ensimmäiset ylioppilaskuvat. Ja sana alkoi levitä.
Parhaimmillaan kuvaamoja oli neljä ja oman perheen lisäksi yritys työllisti yli 10 henkeä – paljon toiminnasta kertoo sekin, että Kuva-Paavoissa myytiin filmirulliakin jopa 15 000 kappaletta vuodessa. Vuonna 1994 Suomen Fotokauppiaiden yhdistys valitsikin Paavo Kujalan Vuoden Fotokauppiaaksi.
– Kuuluimme Foto-Ring -ketjuun ja olimme sen suurin kauppias, kun useiden liikkeiden ansiosta ostimme esimerkiksi kameroita suuria eriä. Istuin ketjun hallituksessakin ja sen ansiosta pääsin matkustelemaan, vaikka en ole kouluja käynyt ja oppinut kieliä. Kameravalmistajien järjestämillä matkoilla oli aina oppaat mukana.
Canon, Fuji, Konica, hän luettelee firmoja, joiden tehtailla hän pääsi käymään.
– Kolme, neljä kertaa oltiin Japanissa ja reissuilla käytiin Singaporessa ja Hong Kongissa. Yhdysvalloissa ollaan oltu Havaijilla, Kaliforniassa, New Yorkissa ja Las Vegasissakin. Hienoja maita ja paikkoja.
Monesta matkasta löytyy kirjahyllystä ainakin yksi pinkka kuvia ja dioja on säilössä valtavat määrät.
Kuinkas muuten.
