Elsa Hietala: Kartanot ja maatalouden muutos Wirzenius-Wegelius-suvun kirjeissä 1850-1910, Historia, 311 s. Suomen maatalousmuseo Sarka, 2024
Valtaosa tohtorinväitöskirjoista on keskivertokansalaisille ylivoimaista luettavaa. Poikkeuksiakin sentään on. Loimaalaisille on ollut viime aikoina tarjolla sellaisia kaksin kappalein, vieläpä paikallisin voimin laadittuina. Ensin Kirsi Laineen vuonna 2020 julkaistu ”Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750-1850” ja uusimpana tänä keväänä tarkistettu Elsa Hietalan tutkimus ”Kartanot ja maatalouden muutos Wirzenius-Wegelius-suvun kirjeissä 1850-1910”.
Kun ne kumpikin vielä kerronnassaan sivuavat Loimaata, soisi niiden kuuluvan mahdollisimman monen seudun asukkaan lukemistoon. Jos molemmat ovat lukematta, ensiksi kannattaa ehkä tarttua jälkimmäiseen teokseen. Se on kooltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään hitusen lukijaystävällisempi. Tiukkaa asiaa ovat toki molemmat.
Elsa Hietala on omassa tutkimuksessaan käyttänyt esimerkkeinään kahta kartanoa: Aittamäkeä Loimaalta ja Pelkolaa Hattulasta. Ensiksi mainitun valinta on ollut luontevaa siitä syystä, että se on hänen oma lapsuudenkotinsa, vaikkakaan hän ei ole sukua käsitellyn ajanjakson omistajille. Jälkimmäinen on tullut mukaan siksi, että näillä kahdella on ollut omistajien välisiä sukulaisuussuhteita. Niiden seurauksena kartanoiden kesken on ollut runsaasti kirjeenvaihtoa. Todellinen kulttuuriteko on ollut, että kirjeitä on Pelkolan kartanossa säilynyt 150 vuoden ajalta lähes 5000 kappaleen arkisto.
Hieno ratkaisu on ollut se, että suoria katkelmia näistä kirjeistä on pitkin teosta sijoitettu muun tekstin lomaan omina erottuvina kappaleina. Ne elävöittävät oleellisesti käsittelyssä olevaa asiaa ja tuovat siihen mukaan henkilökohtaisia tuntoja ja taustoja. Kirjeiden sisältö on monipuolinen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat tuohon aikaan suorien tapaamisten ohella ainoa kommunikoinnin muoto. Puhelinhan alkoi yleistyä vasta 1900-luvun puolella.
Yhteistä pohdittavaa oli pelkästään maatalouteen liittyen runsaasti. Tarkastellulle 60 vuoden jaksolle ajoittui niin suuria muutoksia tuotantotalouden edellytyksissä, että hyvät neuvot olivat kalliita. Tämä koski myös kartanoita, vaikka usein ajatellaan, että keskimääräistä suuremmat resurssit olisivat antaneet niille paremmat edellytykset uudistusten toteuttamiseen. Toisaalta vanha totuus on, että suuret laivat kääntyvät hitaasti. Ja kokoa esimerkiksi Aittamäessä oli: kokonaispinta-ala noin 1100 ha, josta 1900-luvun lopussa peltoa noin 200 ha. Myös väkeä oli todella paljon, sillä Aittamäen kartanoyhteisöön kuului omistajat, palkolliset, torpparit ja näiden perheenjäsenet mukaan lukien vuositasolla jopa 150–235 henkeä!
Tarkastelujakson alussa viljelymenetelmät olivat vielä perin alkeelliset, koneita ei ollut ja vetojuhtina toimivat pääosin härät. Tuotannossa vilja oli selkeä päätuote. Lehmiä pidettiin lähinnä lannan takia, sillä keinolannoitteita ei vielä ollut käytössä. Mahdollinen ylimääräinen maito kirnuttiin voiksi ja sitä käytettiin mm. verojen maksuun.
Vuosisadan vaihteen lähestyessä painopiste alkoi kuitenkin selvästi siirtyä karjatalouden suuntaan. Viljan viljelyn kannattavuus alkoi monesta eri syystä heiketä ja karjasta sekä vähin erin myös muista tuotantoeläimistä haettiin uusia tuottoja. Viljan viljelyä tietysti myös jatkettiin ja siihen saatiin vielä 1800-luvun puolella ensimmäiset koneet työtä tehostamaan. Saatettiin nähdä sellainenkin ihme, että kartanon omistaja itse oli kylvökonetta ajamassa!
Se kuvasi hyvin myös omistajuudessa tapahtunutta muutosta. Aiemmin isännät olivat olleet hyvinpalkattuja virkamiehiä, esimerkiksi pappeja, tuomareita ja maanmittareita. Uusi aika vaati myös heiltä ammatillista osaamista. Vaikka maatalousalan koulutusta joskus vähäteltiin toteamalla, että siihen hakeutuvat hyvien perheiden huonoimmat pojat, oltiin lopulta näissäkin kahdessa kartanossa siinä tilanteessa, että molempien omistajalla oli agronomin koulutus.
Karjatalouden painoarvon lisääntyessä myös emäntien merkitys vahvistui. Omistajapariskunnan rooliin useimmiten kuului, että isäntä vastasi viljelypuolesta ja emäntä karjataloudesta. Sekä Aittamäessä että Pelkolassa oli myös jakso, jossa päätösvaltaa käyttivät leskiemännät – ja hyvin käyttivätkin.
Ennakkoluulottomasti haettiin taloudellista vahvistusta myös perinteisten toimintojen ulkopuolelta. Aittamäen kartanossa tehtiin tältä osin historiaa, kun se vuonna 1857 sai luvan maan ensimmäisen maaseudulle sijoittuneen oluttehtaan perustamiseen. Menestyksekäs toiminta hiipui lopulta jakelurajoituksiin ja raittiusväen vastustukseen.
Sen paremmin Aittamäen kuin Pelkolankaan omistajasuvut eivät olleet upporikkaita aatelisia, vaikka ”parempaa väkeä” olivatkin. Säädylle ominaisia elämäntapoja pyrittiin noudattamaan, mutta taloudelliset huolet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämän tästä tulee teoksessa esiin pohdinta siitä, mistä saisi uutta lainaa tai miten saisi lykättyä vanhojen lainojen lyhennyksiä. Niin elintarvikkeiden kuin rehujenkin käytössä tuli varsinkin talvisaikaan noudattaa erityistä säästäväisyyttä. Ilon aiheita ei järin usein löydy.
Kyseessä olevan kaltaisen väitöskirjan luonteeseen kuuluu, että siihen ei juurikaan sisälly kevyttä, esimerkiksi vapaa-ajan viettoon liittyvää materiaalia. Tästä huolimatta Elsa Hietala on onnistunut luomaan kirjasta helposti lähestyttävän ja maallikollekin aukeavan tietoteoksen.
Oman kiitoksensa ansaitsee myös Suomen maatalousmuseo Sarka. Se on molemmissakin alussa mainituissa väitöskirjoissa ollut ilmeisen ansiokkaana taustatekijänä ja -tukijana.
Elsa Hietalan tutkimissa kartanoissa elämä oli jokapäiväistä puurtamista, taloudellisten reunaehtojen edellyttämää toiminnan kehittämistä ja huolta useimmiten runsaan jälkipolven koulutuksesta ja muista elinehdoista. Sellaisena se oli kaukana Suomi-filmien kartanoromantiikasta.
J. E. Lassila