Vaikka tämä palsta on nimeltään Toimittajalta, sallittakoon hetkellinen muihin kuin toimittajan saappaisiin hyppääminen.
Ne toiset oikein mukavat saappaat, joita työelämässä jalkoihini sovittelen, on teatteriopen kumpparit. Teatterikoulu taas on osa Loimaan työväenopiston toimintaa. Kuluvan vuoden aikana meille taiteen opettajille on tarjottu koulutuskokonaisuus, jonka keskeistä antia on ollut tunnetaito-osaaminen opetustilanteissa.
Koulutus on tarjonnut monia hyviä työkaluja omaan työhön, mutta lähes yhtä inspiroitunut olen ollut siitä, miten paljon meitä taiteen opettajia onkaan, kun koolla on porukkaa paitsi teatterista, myös kuviksesta, musiikista, tanssista ja sirkuksesta. Ennen kaikkea olen ällistynyt siitä, miten laajalta alueelta oman alansa ammattilaisia tarjoaa osaamistaan loimaalaisille lapsille, nuorille ja aikuisille. Juuri juttelin etäyhteydellä kahden Uudellamaalla asuvan ja viikoittain Loimaalla opettavan muusikon kanssa. Pääkaupunkiseudun lisäksi maikkoja tulee ainakin Tampereen ja Turun suunnasta. Luultavasti Loimaalta voi piirtää harpilla yllättävän ison kehän, jonka sisältä taide vetää tänne. Miksi ihmeessä?
”Rakkaudesta lajiin”. Kulunut, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas sanonta. Siitä lienee kyse myös tässä kuviossa. Tuntematta ulkopaikkakuntalaisia kollegoitani oikeastaan millään lailla on varmasti perusteltua sanoa, että Loimaalla tarjottava opetustyö on nähty ammattilaisten keskuudessa kiinnostavana mahdollisuutena siirtää osaamista eteenpäin. Pendelöijien tapauksessa matka-aika voi muodostaa ison osan koko hommasta, mutta silti laji viehättää ja sytyttää.
Tutkimusten mukaan nuoruuden esikuvilla on iso merkitys. Esikuvaa ei ole pakko hakea historian suurista mestareista vaan sen voi löytää aivan läheltä. Oma ohjaaja voi olla niin merkittävä tekijä nuoren oppilaan harrastuspolulla, että hänen viitoittamallaan tiellä kipinä voi kantaa ammattilaisuuteen, ehkä opettajuuteen asti.
Ja voihan tuon nuorena saadun kipinän paikantaa omastakin urapolusta. 10-vuotiaana aloittamani teatteriharrastus on antanut itselleni niin paljon, että tässä sitä roikutaan edelleen mukana. Freelancer-toimittajana taas olen saanut korvaamatonta kannustusta muilta vapailta kirjoittajilta, ja totta kai lehden vakiporukka on vuosien varrella omalta osaltaan työntänyt oikeaan suuntaan. Nyt, kun olen palannut koulun penkille vähän niin kuin opettelemaan, miten tätä toimittajan työtä kuuluisi tehdä, olen pistänyt merkille kanssaopiskelijoideni vahvuuksia ja pyrkinyt mainitsemaan niistä heille itselleen. Uskon, että pienet kehut ja kannustukset voivat parantaa päivän sekä vahvistaa itseluottamusta.
Haluan ajatella, että hyvät teot voivat saada aikaan ketjureaktion, jonka hännänpää on vasta vuosikymmenten päässä (jos silloinkaan). Ja kun on itsekin saanut hyvää osakseen, on sitä mielekästä myös jakaa eteenpäin. Juuri se on mielestäni ihmisyyttä kauneimmillaan.
Katriina Reijonen