Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme. Loimaan teatteri. Ohjaus Sari Äikää-Torkkeli. Alkuperäisteos Tomi Kontio ja Elina Warsta. Dramatisointi Antton Kainulainen ja Jukka Kittilä. Rooleissa Teppo Heikkilä, Kiia Kankare, Sanna Lehti ja Mekku Mutala.
Nykyajan turboahdettuihin jouluihin tottuneelle on tarpeen välillä saada muistutus siitä, mikä riittää siihen, että voisi olla tyytyväinen.
Sen tarjoaa Loimaan teatterin kaikenikäisille suunnattu jouluteemainen näytelmä.
Puliukko Näätä (Teppo Heikkilä) ja hänen kissa- ja koirakaveruksensa lähtevät konttiin tehdystä kodistaan ihmettelemään muiden joulua ja ystävystyvät uuden sisaruksen saaneen tytön kanssa, kun ovat ensin ikkunan takaa ihailleet tämän perheen joulua.
Lapsille on lavalla rutkasti ihmeteltävää lumisateessa, revontulissa ja metromatkoissa sekä hiljaisen kaupungin (siis näyttämön) poikki tehtävässä jouluaaton matkassa – teatterin taikaa säteilevät myös kamiinan tuli, lumiukko ja ikkunalavaste ja saavat pienillä varmasti mielikuvituksen laukkaamaan.
Aikuista katsojaa pohdituttaa puliukon tarina ja tietenkin eriarvoisuus. Mieltä lämmittää Koira, Kissa ja Näätä -kolmikon lempeä suhtautuminen hyvällä tolalla olevaa perhesuhdettaan pärräävään tyttöön (Kiia Kankare) ja se, miten kolmikko tarjoaa tytölle uusia näkökulmia. Sydämessä kyllä pistää, kun tytölle selitetään, miten aikuisten kiirettä pitää ymmärtää.
Laulut svengasivat oikein mallikkaasti ja mieluinen yllätys oli näyttelijöiden musisointi oikein soittimin.
Yleensä en kaipaa mihinkään taustalle tingeltangel-musiikkia tai muuta jatkuvaa äänimaailmaa, mutta joku tiukujen helinä tai vastaava olisi näytelmässä ehkä ollut omiaan korostamaan vielä enemmän matkantekoa suuressa maailmassa, jonka joulu toki on hiljentänyt.
Koira nimeltä Kissa ja joulun ihme on oiva esitys katsoa vaikka perheenä juuri tähän aikaan, kun joulua jo aletaan hösätä kodissa kuin kodissa.
Ehkä on hyvä jouluvalmisteluissa ja vaikka aattonakin vähintään miettiä kaikkia heitä, jotka kaipaavat edes pientä kinkun palaa, savukalaa ja villasukkia.
Liikenisikö muille edes jotakin, sitä voi miettiä matkalla kotiin teatterista.
Itse mietin sitäkin, että en tiennytkään, että näin paljon kaipasin joulusatua. Ja olen tyytyväinen siihen, että sadun joulupukki oli harmaapartainen merikontissa asuva Näätä eikä mikään cocacolapukki.
Kati Uusitalo