Mitä tekisimmekään ilman vapaaehtoisten panosta, sillä he auttavat lapsia, nuoria, ikääntyneitä, luontoa ja eläimiä. Lisäksi he tarjoavat seuraa yksinäisille, auttavat ikäihmisiä arjen askareissa tai vievät heitä kävelylle, pelastavat hylättyjä lemmikkieläimiä, tukevat haastavassa tilanteissa olevia ihmisiä, jakavat ruoka-apua vähävaraisille, tekevät työtä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja mahdollistavat muun muassa monenlaista harrastustoimintaa kuten liikuntaa ja kulttuuria.
Vapaaehtoiset puurtavat ilman palkkaa monta asiaa, vaikka sitä ei aina edes huomaa. He ovat äärettömän suuri rahallinen arvo yhteiskunnalle yleisen hyvinvoinnin luomisen lisäksi. Kansalaisareena teetti Helsingin yliopistolla vuonna 2023 laskelman, jonka mukaan vapaaehtoistoiminnan rahallinen arvo on Suomessa lähes 3,2 miljardia euroa vuosittain eli 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Helposti ajatellaan, että kaikki edessämme olevat edulliset tai ilmaiset mahdollisuudet ovat vain osa hyvinvointiyhteiskunnan koneistojen rahoittamia. Mutta osa käytössämme olevista hiihtoladuista tai luistelukentistäkin ovat vapaaehtoisten tekemiä.
Kaikki vapaaehtoistyö ei ole aina edes minkään yhdistyksen tai järjestön puitteissa toteutettua, vaan joku noukkii roskia pihdeillä vapaa-ajallaan tai auttaa ikääntynyttä naapuriaan.
Joku voi myös arvottaa, että koiran pelastaminen toiselta puolelta maanosaa ei olisi järkevää, kun pitäisi keskittyä vain ja ainoastaan kotimaan asioihin. Vapaaehtoisille kuitenkin riittää työsarkaa, ja kaikki auttaminen on tärkeää.
On totta, että Suomessakin on nyt paljon tehtävää. Kun myös järjestöiltä leikataan avustuksista, niin vapaaehtoisten merkitys kasvaa mahdollisesti entistä enemmän. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysjärjestöiltä hallitus on päättänyt leikata 79,5 miljoonaa euroa.
Erityisesti monet haavoittuvassa asemassa olevat tai mielenterveyshaasteiden kanssa kamppailevat ihmiset tulevat ehkä kärsimään näistä leikkauksista. Hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi mahdollistaa ihmisten integroituminen yhteiskuntaan ja hyvään elämään. Aina se ei ole mahdollista yksin, vaan tukea tarvitaan. On tärkeää, että on jokin silta, jonka yli tuetusti pääsee takaisin siihen yhteiskuntaan, johon yksilön toivotaan osallistuvan.
Joskus tulee mieleen vanha ilmaisu, että yksilö ei ole sairas, vaan yhteiskunta on sairas. Kova suorittaminen, kilpailu, tarve tulla hyväksytyksi ja yksinäisyys ajavat ihmisiä yhä useammin uupumukseen tai sitten he esimerkiksi sortuvat turruttamaan saamiaan traumoja päihteillä.
Vapaaehtoisia siis varmasti tarvitaan yhä enemmän, mutta hyvä puoli siinä on, että se varmasti kasvattaa yhteisöllisyyttä ja tuo ihmisiä enemmän yhteen. Vapaaehtoiset kertovat usein myös itse kokevansa onnellisuutta ja merkityksellisyyttä auttaessaan muita. Samalla saa ihmisiä ympärilleen ja mahdollisesti uusia ystäviä.
Marianne Rovio