”Asuu vanhassa, turhan suuressa talossa, pukeutuu tummaan pitkään leninkiin, harmaat hiukset löyhällä nutturalla, tarjoaa nahkeita pikkuleipiä ja vähän homeelle maistuvaa mehua.” Mistä lie mielikuva, kun kuulen sanan isotäti.
Vuoden aluksi sain tavata suvun uusimman yksilön, siskontyttären ylisuloisen pojan. Ikää ihanuudella oli alle kolme viikkoa. Hän oli vielä sellaisessa kippurassa ja nukkui koko ajan. En meinannut uskaltaa ottaa syliin. Otin villasukan varovasti pois ja silittelin pikkuruisia varpaita. Tervetuloa perheeseen pikkuinen!
Maaliskuussa tulee 44 vuotta siitä, kun ensimmäinen sisarusteni lapsista syntyi. Minusta tuli täti. Muistan edelleen, miten jännää oli, kun mentiin Loimaan synnärille katsomaan vauvaa. Hoitaja näytti lasioven takaa pientä ruttunaamaista kääröä. Vähän pettymys, kun vauvaan ei saanutkaan koskea. Nopeasti kyllä sain koskea. Opin röyhtäyttämään hänet, nukuttamaan ja vaihtamaan sideharsovaipan. Hän oli parikuinen, kun minut jätettiin (sain jäädä) hetkeksi hänen kanssaan kahden. Poika nukkui keskellä parisänkyä, minä valvoin unta vieressä, enkä uskaltanut liikahtaa mihinkään. Se oli yhdeksänvuotiaalle jännä paikka.
Oli keväinen hankikanto ja äskeinen vauva jo parivuotias. Huopatossut vaan vilkkui, kun hän juoksi pellolla. Äkkinäinen pysähdys ja kuuluu huuto: ”Mummo, täällä on paajon maajoja ja lusinoita!” Hän oli löytänyt jäniksenpapanoita. Lapanen käy salamannopeasti hangen pinnassa ja löytö päätyy suuhun. ”Älä syö niitä”, huutaa mummo liian myöhään. Hanki ei kanna äitiäni, joten minä juoksen tyhjentämään pojan suuta. Piti painaa poskista, että suostui avaamaan. Kuka löytämästään aarteesta luopuu suosiolla? Ei kukaan. Mielipahasta ja itkusta huolimatta elämä jatkui.
Sittemmin yksilöitä ja tapahtumia on riittänyt. Minulle on suotu etuoikeus olla äiti, täti kahdeksalle ja isotäti jo kahdeksalle. Yritän tietoisesti välttää ajautumasta tarinan alun kaltaiseksi pölyttyneeksi hahmoksi. Harmaita hiuksia kyllä odotan.
Vaikka täti-ihminen olenkin, (myös jo iän puolesta) en kuvittele tietäväni kaikkia asioita. En tiedä, minkälaista on olla 79-vuotias. Olen kuitenkin ymmärtänyt, etteivät kaikki vanhukset halua asua yksin kaukana hiljaisuudessa. On myös heitä, jotka haluavat katuvaloihin, jotta näkevät ja kuulevat muita ihmisiä, elämää ja liikettä ylipäätään.
Muistan, millaista oli olla 14–19 vuotias. Silloin elettiin 80-lukua ja maailma oli tyystin erilainen. Tämän päivän nuorten elämästä en rehellisesti tiedä juuri mitään. Kiinnostaisi kyllä kuulla, minkälaista nuorten arki on, mitä tekevät, mitä ajattelevat. En pystyisi tajuamaan täysin, mutta haluaisin ymmärtää edes siivun.
Oppia ikä kaikki, vierivä kivi ei sammaloidu, jne. Kliseitä, mutta asiaa. Innostus, ihmettely ja uteliaisuus uutta kohtaan pitää pään virkeänä ja täti-ihmisen ajassa kiinni.
Marju Hirvonen