– Tämän pienen pöydän ääressä on monet asiat ratkottu, Marja-Liisa Laitila toteaa Loimaan Keskuskoulun työhuoneessaan.
Äänessä on ainakin kaihoa ja liikutustakin vähän.
Jututimme keväällä 2004 aloittaneen Loimaan ensimmäisen koulukuraattorin, kun hänen viimeinen työpäivänsä oli jo ohi ja jäljellä oli vielä omien tavaroiden ja monien läksiäistervehdysten pakkaaminen otettavaksi mukaan kotiin.
Eläkkeelle hän jää Varsinais-Suomen hyvinvointialue Varhan palveluksesta, mutta kiittelee erityisesti Loimaan kaupunginaikaisia esihenkilöitään kouluttautumisen mahdollistamisesta.
– Sain pysyä ajan mukana.
Matkaan tarttui niistä muun muassa ratkaisukeskeinen työtapa – ettei puhuttaisi haasteista ja ongelmista vaan taidoista, hän sanoo ja muistuttaa, että koko elämän voi opiskella.
– Olemme kaikki taidoissamme eri tasoilla ja oppilaillakin koulussa taidot kypsyvät eri aikaan.
Eniten kouluissa näkyy nyt kaveritaitojen harjoittelemisen tarve.
– Kognitiiviset taidot ovat hyvällä tasolla, mutta sosiaaliset taidot vaativat enemmän ohjausta.
Niitä on juuri siinä kuraattorin työhuoneen pöydän ääressäkin käyty lasten kesken läpi.
Iso merkitys on itsesäätelyllä – 5–6-luokkalaiset oppivat jo hallitsemaan reaktioitaan ja puheitaan.
– Ekaluokkalaisista neljäsluokkalaisiin se vielä kehittyy.
Siksi opettajat ja ohjaajat opettavat ja harjaannuttavat näitä taitoja oppilailla. Siksi on Kaveritaito-tunteja ja Kiva-koulu -ohjelmia.
– Lapset osaavat kyllä kaiken kuin kirjasta, kun heiltä kysyy, hän hymyilee ja muistaa, että on tentannut lapsia luokassa siitä, miten käyttäydytään esimerkiksi ruokalaan mennessä ja nämä ovat jonottamiset ja muut osanneet kuin vettä vaan.
Kysymys kuuluukin, että osaavatko lapset toimia niissä tilanteissa – naulakolla, ruokalassa tai tunnilla.
– Huomaavatko sanoa, että väistätkö, jos joku on edessä.
Vai tönäisevätkö vaan?
Tässä kohtaa pitää sanoa sananen vanhemmille. Heidän syyllistämisensä surettaa Marja-Liisa Laitilaa.
– Liikasyyllistämisestä pitäisi päästä pois, hän muistuttaa meitä kaikkia, julkista keskustelua ja kommentointia.
Jos vanhempia syyllistetään, he pystyvät lapsen haasteiden edessä miettimään vain mitä ovat tehneet väärin ja ovatko tehneet jotakin edes oikein.
Syyllistäminen saa ihmisen vain puolustuskannalle ja kuoreensa.
– Kysytään, että oletteko samaa mieltä ja miltä sinusta itsestä tuntuu, hän neuvoo ja toteaa, että sellainen vie eteenpäin.
Eivät syytökset ja tuomitsevuus.
Jos pitäisi miettiä, mikä on 20 vuoden aikana muuttunut, niin esimerkiksi se, että opettajilta ja ohjaajilta vaaditaan vielä enemmän työtä kuin aiemmin lasten sosiaalisten taitojen tukemisessa.
Digiloikkakin on ollut aikamoinen, hän pohtii ja miettii siinä sivussa vähän sitäkin, että kenen ehdoilla se on tehty.
– Lapset tykkäävät ihan kynähommistakin.
Se karmii, kun nykyään kaikkia ja kaikkea mitataan.
– Siitä tulee aikamoiset paineet, hän miettii niin lapsia kuin aikuisiakin, joita mitataan töissä ja jos ei ole töissä niin mitataan, että kuuluuko yhteiskuntaankaan.
Mittaaminen saa ajattelemaan, että kelpaanko tällaisena kuin olen.
– Aika monelta lapselta kuulen, miten he sanovat itsestään, että ”olen tyhmä” tai en ole nyt hyvä.
Jokainen haluaa kuitenkin olla hyvä ja onnistua.
– Kun tulee onnistumisia, oppii luottamaan itseensä. Ponnista ja pinnistä, äläkä heti sano, että en tee.
Paljon uutta ja hyvää on tullut – arviointikeskustelut esimerkiksi, jotka kertovat osaamisesta ja oppimisesta paljon enemmän kuin numerot.
– Keskusteluissa ope, oppilas ja vanhempi arvioivat jokainen itseään. Ja monesti huomataan, että open kanssa voi ihan puhua.
– Toivoisin, että vanhemmat uskaltaisivat luottaa opettajaan ja kertoa perheen haasteista. Lapsen parhaaksi tätä kuitenkin tehdään.
Yhdessä perheiden kanssa, hän painottaa ja muistuttaa vielä, että perheillä on osaajia iso joukko ympärillä opeista ja ohjaajista, erityisopettajiin, koulupsykologeihin, kuraattoreihin ja nepsy-valmentajiin.
– Neuvola- ja kouluterveydenhoitajajärjestelmästä alkaen.
Iso osa asioista on ratkaistavissa pienen pöydän ääressä. Ja jopa pienellä ohjauksella tai avulla.
– Lapsi voi vaikka huomata, miten muuttui, kun rupesi syömään aamupalan.
Ihmistä suojaavat tekijät ovat ihan perusasioita, hän sanoo vähän hämmästellen sitä, että kuinka ne kaikilta meiltä niin helposti aina pääsevät unohtumaan.
Ympärillä olevat ja olleet turvalliset, välittävät ja vastuulliset ihmiset ja ne arjen struktuurit, hän listaa.
– Uni, ravinto, liikunta.
Jos jotakin, niin sitä hän on yrittänyt koululaisille saada vakuutettua, että jokainen on tärkeä.
– Että jokainen lapsi kokisi, että hänestä välitetään.
Toisen puolesta ei voi kaikkea kantaa ja hänen elämäänsä elää.
– Itte sun polkus täytyy löytää ja kulkea, hän pohtii toivottavansa lapsille ja näkee, että aikuisten tulee olla tukena luomassa uskoa sille tielle.
Siltikin, vaikka saadun avun vaikutus voi näkyä vaikka vasta kymmenen vuoden päästä.