Parikymppisen naisen on harvemmin helppo täysillä samastua kuusikymppisen ukon äimistelyyn maailmanmenosta. Mutta joskus näin voi tapahtua, ja kokemus oli sen verran ihmeellinen, että se jäi hataraan päähäni pyörimään vuosikausiksi.
Maailmaan mahtuu takuulla monia välkkyjä kuusikymppisiä herroja, mutta nyt kyseessä oli näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Kari Väänänen. Istuin hamassa menneisyydessä mukavasti pehmustetussa kampaamotuolissa, annoin saksien rouskutella kuivia latvoja kuontalostani ja luin Väänäsen kolumnia Apu-lehdestä. Väänänen hämmästeli junassa havainnoimiaan ihmisiä, jotka maisemien katselun sijasta olivat syventyneet älypuhelintensa hyperrealistiseen höttöön. Mitä haaskausta, jättää tällainen läpileikkaus suomalaisesta luonnosta kokematta!
Maisemien katselun hiljainen helppous on kiehtonut minua kaukoliikenteen bussimatkoilla ja junaillessani pitkin poikin Suomea, enkä Väänäsen tavoin ole voinut käsittää, mitä niin elämyksellistä puhelin voi tarjota verrattuna polveilevaan maastoon, sinervään horisonttiin ja vekkuleihin kotipihoihin, joihin pääsee ohikiitävän hetken ajan kurkistamaan.
Nyt, kun olen sahannut Loimaan ja Tampereen väliä junalla kolmatta vuotta, en todellakaan nosta katsettani tietokoneen ruudulta tai kännykästä, jollei kuuppa kärsi karseasta migreenistä. Olen lähettänyt Väänäselle mielessäni viestin: Tämän takia osa uppoutuu ihan muuhun kuin maisemiin. Eksoottinen junamatka voi olla jollekulle arjen pakollista pendelöintiä, jossa juna edustaa kiskojen päällä kulkevaa konttoria tai oma istuinpaikka sohvaa, jolle ei kotona kerkeä heittäytymään.
Maailma näyttää erilaiselta, kun sitä tarkastelee eri perspektiivistä. Näkökulmanvaihdoksen viihteellistäneessä tv-sarjassa Rikkaat ja rahattomat hulppeissa design-kodeissa asuvat äveriäät pääsevät vuokrakaksioihin hämmästelemään, miten vähän entrecoteta saa viidenkympin viikkobudjetilla. Sillä aikaa vähävaraiset rellestävät rikkaiden pennosilla: viedään lapset Hoploppiin ja ostetaan koko porukalle uudet talvitakit. Ainakin.
Sarjan esittämä valaistumisen kokemus (puolin ja toisin) on joiltain osin varmasti käsikirjoitettua, mutta näinä leikkausten aikoina tekisi mieli suositella saksien heiluttajille muutaman päivän luokkaretkeä heikommin pärjäävien saappaisiin. Vaikka kaiketi tämä epäreiluuden kokemukseni johtuu siitä, etten esimerkiksi ole istunut pörssiyhtiön hallituksessa ja kironnut, että perhana, kun tämä Suomen verotus hidastaa investointeja. (Mutta en myöskään ole koskaan joutunut hakemaan työttömyysetuutta saati toimeentulotukea. Siitäkin minulla on kokemuksen mentävä aukko.)
Niin tai näin, suosittelen maisemien katselua ja ylipäätään silmien auki pitämistä. Kun avaa katseensa maailmaan ja tarkastelee sitä vastaanottavaisin mielin, voikin havaita, etteivät omat piintyneet käsitykset vastaa universaalia totuutta elämästä. Joskus joku toinen voi tietää paremmin, tuntea tarkemmin ja ymmärtää syvemmin. Ihan kaikkein erinomaisimmankin ihmisen olisi tärkeää muistaa se. Jopa minun ja Kari Väänäsen.
Katriina Reijonen