Milloin viimeksi pitkästyit? Turhaannuitko, kun et voinut käyttää aikaasi hyödyksi vaan jouduit odottelemaan? Oletko joskus vitkutellut ja kokenut siitä syyllisyyttä? Oletko kokenut huonoa omatuntoa omasta tai ärsyyntynyt toisen myöhästymisestä?
Olen viime aikoina pohtinut, miten kello kontrolloi elämäämme. Tehdastyön synnyttämä kapistus mahdollisti ajan täsmällisen mittaamisen ja teki ajasta laskettavan resurssin, jonka käyttöä voi arvioida numeroina, vertailla ja tehostaa. Tehokkuutta ihannoivassa yhteiskunnassa kiire muuttuu hyveeksi, eikä vaikeasti mitattavia tekijöitä kuten hyvinvointia useinkaan lasketa mukaan yhtälöön.
Jos olet joskus miettinyt, miksi aika tuntuu kuluvan jatkuvasti nopeammin, se ei johdu pelkästään ikääntymisestä. Samalla kun videoklipit lyhenevät ja nopeutuvat, yhteiskunnan tahti kiihtyy ylipäätään. Kiire ei ole pelkästään todellista kiihtymisen aiheuttamaa kiirettä, vaan myös kokemus kiireestä lisääntyy, kun pirstaleisuus ja multitaskaus lisääntyvät. Haastattelemani työ- ja organisaatiopsykologian professori Saija Mauno pohti syksyllä, että vitkuttelu on saattanut olla yleistä ennenkin, mutta se ei ole aiheuttanut häpeää ja haittaa niin kuin nykyään. Vitkuttelulle ei ole enää aikaa, koska vauhti on nopeutunut niin paljon.
Vaikka Tiktokin aiheuttamista keskittymiskyvyn ongelmista puhutaan paljon, uskon, että tylsyyden sietämättömyys kumpuaa jostain syvemmältä kuin mieltymyksestä kissavideoihin ja nopeisiin palkintoihin. Jos yksilön tehtävä on tuottaa ja ihmisarvo kumpuaa hyödyllisyyden kokemuksesta, odottaminen on mahdollisesti epämiellyttävintä, mitä voi tehdä. Odottamiseen, jonottamiseen, tekemättömyyteen ja vitkutteluun käytetty aika nähdään tuottamattomana eli turhana.
Vaikka kello kieltämättä helpottaa arjen aikatauluttamista joissain asioissa, samalla se etäännyttää meitä biologisista kelloista ja sisäisestä rytmistä, joka vaihtelee eri ihmisten välillä. Chilessä asuessa huomasin, että ihmisten aikakäsitys erosi melkoisesti suomalaisten käsityksestä. Arjessaan ihmiset tuntuivat mittaavan aikaa pikemminkin tunneissa kuin minuuteissa, eikä aikataulujen heittely suuntaan tai toiseen haitannut. Ajan tehostamisen sijaan jouduin harjoittelemaan joutilaisuuden sietämistä.
Aloin ärsyyntyä siitä, kuinka ajanhallintaongelmia pidetään Suomessa usein yksilöiden oireina, vaikka samaan aikaan ne tuntuvat koskettavat yhä useampaa. Entä jos ne johtuvatkin ympäristön neuroottisesta ajan seuraamisesta ja tehokkuuden paineesta, jotka ulottuvat myös vapaa-ajalle? Samalla kun aikaista lintua pidetään aikaansaavana, myöhään nukkuvan nähdään tuhlaavan aikaansa. Nukkuminen on ilmeisesti tehokasta ajankäyttöä vain sopivaksi katsottuna aikana ja kun se edistää muuta suoriutumista.
En suoraan sanoen ole aivan varma siitä, onko jatkuva ajan hyödyntäminen arvokkaampaa kuin sen haaskaaminen. Yhtä ääripäätä vaivaa muutoksen suorittaminen, toista muuttumattomuus. Tunnit pysyvät samoina riippumatta siitä, miten ajan käyttää, mutta miten voi itse ottaa ajan hallintaansa ilman ajanhallintaa?
Emilia Voltti