LOIMAA/MELLILÄ Mellilän itsenäisyysjuhlassa 6.12.1015 juhlapuheen piti valtiotieteen maisteri, nykyään eläkeläinen ja sukututkija Timo Verho. Nykyään Espoossa asuvan Verhon sukujuuret ovat Mellilässä, ja hän loi juhlapuheessaan katsauksen Mellilän historiaan pitkälti oman sukunsa kautta.
Arvoisat sotaveteraanit, hyvät melliläläiset, hyvät naiset ja herrat
Tänään on kulunut 98 vuotta Suomen itsenäiseksi julistamisesta. Silloin, joulukuussa vuonna 1917, elettiin ensimmäisen maailmansodan aikaa. Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas oli syösty vallasta maaliskuun vallankumouksessa aikaisemmin samana vuonna. Seuraava vallankumous, jossa bolsevikit ottivat vallan, tapahtui lokakuussa 1917. Maaliskuusta lähtien Suomella ei ollut laillista hallitsijaa, joten Senaatti katsoi ajan otolliseksi julistaa maalle itsenäisyys. Se tapahtui joulukuun 6. päivänä. Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden virallisesti seuraavan vuoden alussa, tammikuun 4. päivänä 1918. Tämän jälkeen myös länsivaltiot tunnustivat Suomen itsenäisyyden, Ranska ja Ruotsi ensimmäisinä, jo samana päivänä.
Suomen oli helppo itsenäistyä, sillä maassa oli ollut valmiiksi oma kansallinen eduskunta jo vuodesta 1906 ja omat lait, jotka perustuivat Ruotsin vuoden 1734 lakiin. Kaikki tarvittavat valtion laitokset olivat myös jo olemassa. Ainoastaan ulkoministeriö ja puolustusvoimat piti luoda.
Itsenäisyytensä säilyttämiseksi Suomen oli kuitenkin vielä käytävä sisällissota, joka repi syviä haavoja yhteiskuntaan. Venäläinen sotaväki, noin 75.000 miestä, jäi itsenäistymisen jälkeen Suomeen ja Venäjä yllytti Suomen työväestöä nousemaan kapinaan vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan. Helsingissä ja eteläisessä osassa Suomea vallan otti punakaartin keskuudestaan valitsema eli yleisillä vaaleilla valitsematon Kansanvaltuuskunta.
Tammikuun 16. päivänä senaatti nimitti kenraali Mannerheimin johtamaan Suomen vapauttamista venäläisistä joukoista ja samalla myös puolustautumaan suomalaisia vallankumouksellisia vastaan. Neljässä päivässä koko Etelä-Pohjanmaa oli vapautettu, 5.000 venäläistä oli pakotettu luovuttamaan aseensa ja samalla näin saatiin sotasaaliiksi 8.000 kivääriä ja 34 konekivääriä. Mannerheim varmisti vapautetun alueen siten, että Pohjanmaan rata räjäytettiin 29. päivänä tammikuuta 1918 Haapamäen aseman eteläpuolelta. Siitä etelään, Vilppulan kapeikossa puhkesivat sen jälkeen helmikuun alussa ankarat taistelut.
Samaan aikaan kaakossa venäläisistä ja punakaartilaisista koostuva 10.000 miehen joukko hyökkäsi Vuoksen rannalla olevia Karjalan suojeluskunnan asemia vastaan. Hyökkäystä vahvistivat vielä Pietarista lähetetyt Venäjän vakinaisen armeijan joukot aseilla ja tarvikkeilla. Taistelut kestivät puolitoista kuukautta, mutta valkoiset pysyivät asemissaan, vaikka heidän vahvuutensa oli vain 2.000 miestä. Punaisten oli pakko lopettaa hyökkäyksensä kaakossa 11. maaliskuuta.
Saksa oli kouluttanut jo I maailmansodan aikana suomalaisia vapaaehtoisia Jääkäripataljoona 27:ssä. Näistä jääkäreistä valkoinen Suomi sai osaavia kouluttajia ja johtajia armeijaansa. Senaatti kuitenkin pyysi, vastoin Mannerheimin tahtoa, saksalaisilta apua saadakseen sotatoimet loppumaan mahdollisimman nopeasti. Saksalaiset, noin 9.000 miestä, nousivat maihin huhtikuun alussa Hangossa, siirtyivät nopeasti Helsinkiin ja valloittivat sen kapinallisilta huhtikuun 14. päivään mennessä.
Jouduttuaan kahden rintaman väliin punaiset lähtivät nyt vetäytymään. Saksalaiset etenivät nopeasti Lahteen ja Hämeenlinnaan ja punaiset jäivät pussiin.
Lopulta 2. päivänä toukokuuta valkoiset valtasivat lahden kaupungin, ja tähän päättyi kansalaissota – vapaussota – punakapina – kapina – veljessota – vuoden 1918 sota – sisällissota. Näillä kaikilla nimillä on kutsuttu itsenäisen Suomen ensimmäistä sotaa. Tuskin koskaan myöskään päästään sopuun siitä, mikä nimitys parhaiten kuvaa tätä sotaa. Taisteluissa tai niiden jälkeisissä tapahtumissa sai surmansa liki 5.200 valkoista ja runsaat 27.000 punaista. Melliläläisiä kuoli valtion arkiston Sotasurmat tiedoston mukaan yhteensä 54 miestä, joista valtaosa oli punaisia.
Mellilän alue ei ollut rintama-aluetta, ja se säästyi varsin hyvin sotatoimilta. Turun Raunistulasta tulleet punaiset kuitenkin murhasivat joitakin melliläläisiä isäntiä huhtikuun 14. päivänä Loimaan Vesikoskella. Näiden joukossa oli isoäitini sisaren mies Konsta Kanerva. Hän oli koulutukseltaan agronomi ja oli ostanut pari vuotta ennen kuolemaansa Pesänsuon Mattilan.
Suomi selviytyi sisällissodasta, ja jo varsin pian päästiin nousukauteen ja 1920-luvun loppuun mennessä maan talous oli kehittynyt valtavasti. Seuraava vuosikymmen alkoi sitten pula-ajalla, josta varsinkin maanviljelijät kärsivät merkittävästi. Metsää ei saatu kaupaksi, ja pian myös viljan ja karjantuotteiden menekki hiipui. Pankit joutuivat rahoituskriisiin ja alkoivat realisoida vakuuksia. Maanviljelijöiden velat olivat yleensä lyhytaikaisia ja ne oli annettu henkilötakausta vastaan. Kun yksi talo joutui vaikeuksiin, se aiheutti takausvastuun vuoksi vaikeuksia myös muille. Näin kävi myös silloin, kun isäni sedän omistama Suruttoman kartano Loimaalla meni konkurssiin. Se aiheutti myös hänen veljenpoikansa, Aarne-setäni Mellilässä omistaman Vähänperän Verhon joutumiseen maksukyvyttömäksi ja pakkohuutokauppaan. Tätini ja isäni ostivat kuitenkin tilan kantaosat takaisin huutokaupassa, ja tätini miehineen muutti viljelemään tilaa. Tämä ei ollut ainoa laisensa tapahtuma. Loimaan Lehdessä oli vuosina 1929-1934 pakkohuutokauppailmoituksia yhteensä 128 kappaletta.
Vuonna 1939 Suomi joutui uuteen sotaan.
Isäni, Eero Verho, oli syntynyt silloisen Loimaan Vähänperän Verholla eli Vanhalla Pytyllä juhannuspäivänä 1905. Hän oli suorittanut heti ylioppilaaksi tultuaan asepalveluksensa 1927-1928 Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa ja päässyt 15 kuukauden palvelun jälkeen reserviin kornettina. Mellilän suojeluskuntaan hän oli liittynyt jo vuonna 1922. Tilanteen kiristyttyä Neuvostoliiton kanssa hänetkin kutsuttiin sotaväen ylimääräisiin harjoituksiin lokakuun 10. päivänä 1939. Talvisodan alkaessa marraskuun 30. päivänä 1939 hän toimi ensin KevytOsasto 12: n Eskadroonan joukkueenjohtajana ja sitten tammikuun 17. päivästä lähtien eskadroonanpäällikkönä. Mainittakoon, että myöhempi puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen toimi samassa eskadroonassa joukkueen johtajana. Eskadroona osallistui Monnaan ja Suojärven-Kollaanjoen taisteluihin. Isäni sai luodin läpi oikealta puolelta rinnasta keuhkojen yläpuolelta kaksi päivää ennen taistelujen loppumista 11.3.1940, mutta Kollaa kesti.
Ennen jatkosodan alkamista tuli jälleen kutsu ylimääräisiin harjoituksiin 17.6.1941. Isäni toimi aluksi JR35:n III Pataljoonan lähettiupseerina ja myöhemmin pataljoonan adjutanttina. Hän osallistui Kirvesjärven, Peroseron, Hiisjärven, Kristianian, Pyhäjärven, Melnitsan, Nelkajärven ja Kenjakin taisteluihin. Viimeksimainitussa Kenjakin koukkauksessa kapteeni Ahti Petramaa haavoittui siitä miinasta, johon isäni astui, ja kaatui sitten toisen miinan päälle, joka räjähti hänen toisen reitensä alla. Kersantti Veikko Kotiranta Loimaan Karhulan Tohnalta oli juuri tätä ennen saanut venäläisen sanitäärin vangiksi, ja tämä antoi isälleni ensiavun. Tapasin joskus 80-luvun loppupuolella Alastaron Auvaisten Anttilan isännän Erkki Anttilan, joka kertoi pelastuneensa, koska häntä oltiin juuri tuomassa joukkosidontapaikalle, kun isääni hakemaan tullut ambulanssi oli valmistautumassa lähtöön kenttäsairaalaan. Ambulanssi odotti ja myös vatsaan haavoittunut Anttila pelastui.
Kävin pari kuukautta sitten Mellilän hautausmaalla ja yritin laskea sankarivainajien määrää. Pääsin liki sataan sodissamme kaatuneeseen. Kansallisarkiston tiedostoissa on 64 Mellilän asuinpaikakseen ilmoittanutta sankarivainajaa. Kun haetaan Mellilän synnyin-, asuin- tai kotikunnakseen ilmoittaneet, päästään lukuun 85.
Tällä hetkellä on vielä elossa noin 26.000 sotiemme rintamaveteraania. Heistä vähän vajaa puolet on miehiä. On muistettava, että myös naiset osallistuivat monella tavalla rintamalla toimintaan lottina. Heitä toimi esimerkiksi kanttiineissa ja sotasairaaloissa sekä kaatuneiden kokoamispaikoilla.
Saamme olla kiitollisia niin sotaveteraaneille kuin myös kotirintamalla toimineille siitä, että maamme säilytti itsenäisyytensä kärsien vain aluemenetyksiä. Sotien yhteydessä suurin osa karjalaisista menetti vanhat kotiseutunsa ja joutui siirtymään muualle Suomeen. Noin 400.000 evakkoa, eli noin 10 prosenttia koko maamme silloisesta väestöstä, asutettiin uudelleen. Tänne Loimaan seudulle siirtyi etupäässä kurkijokelaisia. Eri puolella Suomea maata omistaneet joutuivat luovuttamaan osan maistaan karjalaisille maanviljelijöille. Maanjako ilmeisesti onnistui aika hyvin, mutta karjalaisten ”kotouttaminen” kesti paikkakunnasta riippuen hyvinkin kauan. Täytyy myös todeta, että varsinaissuomalaiset eivät ilmeisesti olleet niitä kaikkein auliimpia hyväksymään uusia asukkaita omille kulmilleen.
Jos vielä katsotaan Mellilän kunnan itsenäisyystaivalta, niin sen voidaan katsoa alkaneen jo varhain.
Nykyisen Mellilän alueella pidettiin jo 1600-luvulta lähtien kulmakuntahartauksia ja vuonna 1815 alueen asukkaat anoivat lupaa oman saarnahuoneen rakentamiselle. Asian käsittely kesti joitakin vuosia, mutta kesällä 1824 oltiin siinä vaiheessa, että voitiin päättää rakentaa oma saarnahuone eli kirkko. Neljän kylän taloille määrättiin manttaaliluvun suhteessa velvollisuus toimittaa tukkeja rakennuspaikalle. Sain muutama vuosi sitten nyt jo edesmenneeltä Vanhan Tohnan isännältä Jallin Aarnolta kopion laskelmasta, kuinka paljon kunkin talon tuli toimittaa tukkeja ja lautaa talvella 1825. Kirkko valmistui sitten nopeasti jo kesällä 1826. Sen ympärille ei kuitenkaan vielä haudattu, vaan hautaaminen suoritettiin edelleen emäseurakunnan Loimaan kirkon hautausmaahan, jonne minunkin isoäitini vanhemmat, Vanha-Pytyn isäntäväki, haudattiin vielä 1907 ja 1909.
Isonperän, Mellilän, Pesänsuon ja Vähänperän asukkaat yrittivät jo 1800-luvulla saada tästä Peränkulmana tunnetusta alueesta kappeliseurakunnan Alastaron ja Metsämaan tapaan, mutta siinä ei silloin onnistuttu. 1900-luvun alussa ajatus omasta seurakunnasta ja kunnasta virisi jälleen, ja Mellilän seurakunta aloitti toimintansa 1.1.1914. Kunnan perustamiseksi pidettiin Vähänperän Verholla 14. helmikuuta 1914 kokous, joka valitsi toimikunnan valmistelemaan Peränkulman alueen erottamista Loimaasta. Kuvernööri määräsi Mellilän kunnallishallinnon alkamaan vuoden 1916 alusta. Kunnan nimeksi tuli Peränkulman sijaan Mellilä, ilmeisesti siinä kylässä sijainneen sen nimisen rautatieaseman mukaan. Kunta toimi itsenäisenä vajaat sata vuotta, kunnes Mellilä vuoden 2009 alussa liitettiin Loimaaseen.
Hyvät naiset ja herrat,
Suomessa opiskelu ja yhteiskunnallinen nousu oli jo kauan sitten myös rahvaan haave.
Jo 1600-luvulla Turkuun siirtyi porvariksi talollisen poika Tuomas Pytty Vähänperän Pytyltä. Hänen poikansa Juho opiskeli Turun Akatemiassa ja käytti valmistuttuaan pappina nimeä Urnovius. Onhan uurnakin eräänlainen pytty. Urnoviuksen poika Heikki osti Turusta Jöran Kaloisen talon ja alkoi käyttää nimeä Calonius. Caloniusten sivistyssuku tunnetaan edelleen.
Opiskelu ei myöskään ollut pelkästään talollisten poikien etuoikeus. Niinpä Vähänperän Soron ja Hakkisen ruodun 72 sotamies Juho Tuomonpoika Storm pystyi laittamaan poikansa Antin Turkuun katedraalikouluun. Poika, joka oli syntynyt Mellilässä 1779, ja ottanut itselleen sukunimeksi Hammarén, ei kuitenkaan jatkanut Akatemiassa, vaan ryhtyi Metsämaan lukkariksi. Hänen nuorempi veljensä, Vähässäperässä syntynyt Juho, otti itselleen nimen Ståhlberg ja ryhtyi Mellilän uuden saarnahuoneen lukkariksi ja Vanhan Pytyn torppariksi.
Peränkulman alueen ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1883 vliaikaisissa tiloissa Vähänperän Vanhalla Pytyllä. Iisakki Soro ja Juho Kalkki, Pesänsuon Iso- ja Vähä-Sullon omistajat, lahjoittivat sitten tarvittavan maa-alueen koulurakennukselle ja rakentaminen saattoi alkaa. Oppilaat siirtyivät uuteen koulutaloon kirkolle joulun alla 1885, siis melko tarkalleen 130 vuotta sitten. Koulua kävivät pääasiassa talollisten lapset, kaikilla vähävaraisilla ei ollut mahdollisuutta päästää lapsiaan kouluun, kun heidän työpanostaan tarvittiin kotona. Vasta vuonna 1922 säädetty laki oppivelvollisuudesta pakotti tai päästi sitten kaikki lapset kouluun.
Peränkulman kansakoulua kävivät myös isoäitini Emma Verho ja hänen sisarensa Aina. Aina jatkoi lukujaan Turun Suomalaisessa Tyttökoulussa, joka oli silloin kuusiluokkainen keskikoulu. Vuonna 1895 aloitti toimintansa Varsinais-Suomen ensimmäinen tyttöjen lukio, Turun Suomalainen Jatko-opisto, josta Aina Verho valmistui ensimmäisenä melliläläisenä tyttönä ylioppilaaksi vuonna 1898. Mainittakoon, että kahdeksan vuotta Aina-sisartaan vanhempi isoäitini Emma Verho olisi myös kovasti halunnut opiskelemaan, mutta hänen siinä iässä olleessaan tytöille ei vielä ollut suomenkielistä oppikoulua. Emma pääsi korvaukseksi meijerikouluun ja perusti sittemmin Peränkulman ensimmäisen meijerin Verholle.
Pojista ensimmäisenä melliläläisenä lähti oppikouluun Iisakki Soro vuonna 1881, mutta hän kuoli keuhkotautiin seitsemännellä luokalla ollessaan. Seuraava oli Pesänsuolta torpparinvävyn poika Kaarlo Kaarlenpoika Saari. Hän valmistui ylioppilaaksi 1894 ja meni sitten venäläiseen sotaväkeen tykistöupseeriksi. Hän joutui saksalaisten sotavangiksi kapteenina, tuli Suomen armeijan palvelukseen rannikkotykistöön ja sai majurin arvon 1919.
Arvoisat kuulijat,
Toivon, että katsaukseni Mellilän historiaan pitkälti oman sukuni kautta on miellyttänyt teitä. Toivotan arvoisille veteraaneille ja kaikille muillekin hyvää itsenäisyyspäivää ja rauhallista lähestyvän joulun odotusta.